Tuntemattomien ihmisten suremispakko

Tiedotusvälineistä saamme kuulla, kuinka koko Suomi on vaipunut surun valtaan kuullessaan Anna Lindhin kuolemasta. Anteeksi vaan, mutta minä en vaivu surun valtaan kuullessani tuntemattomien ihmisten kuolemasta. Ei minuun tehoa yhteisen surun hehkutus. Minulla on omat omaiseni ja ystäväni, joiden puolesta voin surra.

Jos minä vaipuisin surun valtaan aina kun joku ihminen maailmassa kuolee, niin enpä paljon muuta ehtisi tehdäkään. Kaikkien kuolevien suremisessa ei ole mitään järkeä. Onko olemassa joku kirjoittamaton laki, että jos kuollut tuntematon henkilö on a) riittävän merkittävässä asemassa ja b) riittävän läheisessä maassa, niin hänen puolestaan tulee surra? Millä oikeudella tiedotusvälineet lietsovat tuollaisissa tapauksissa perustelematonta surua? Uskon kyllä, että useimmat ihmiset saadaan henkilökuvien esittelyllä ja liikuttavilla kuvilla suremaan myöskin tuntemattomia kuolleita, mutta mikä pointti tuollaisessa suremisessa on? Eikö sekin aika kannattaisi käyttään johonkin muuhun? Mistä löytyy suruton tiedotusväline, joka antaa minun olla yrittämättä saada minua suremaan tuntemattomien puolesta?

Murhan jälkiseuraamusten miettimisessa kannattaisi käyttää enemmän järkeä kuin tunnetta. Taas kerran alkavat pohdinnat, voivatko poliitikot Ruotsissa tai Suomessa liikkua vapaasti ilman turvamiehiä. Ehkäpä kannattaisi laskea hiukan todennäköisyyksiä sille, mikä on vaaran suuruus joutua väkivallan uhriksi poliitikkona tai muuten? On varmaan olemassa kymmeniä vaarallisempia ihmisrooleja kuin ilman turvamiehiä kulkevien poliitikkojen roolit. Suomipopbaareissa pitäisi turvallisuudentunteen logiikan mukaan jokaisella olla turvamies.

Tällaisia surukerettiläisiä mielipiteitä ei voi esittää paljon muualla kuin blogeissa. Muuten tulee leimatuksi tunteettomaksi ääliöksi ja sittenkin. Saako virallista surun diskurssia kyseenalaistaa?

Tässä yhteydessä tulee mieleen myöskin tapaus, jossa pikkupojat räjäyttivät siiliemon hengiltä. Eläimiä tapetaan joka päivä syystä tai toisesta lukuisin määrin ja eläinten tappaminen on ollut iät ja ajat pikkupoikien huvitus ja luutavasti tulee olemaan edelleenkin. Ymmärrän kyllä että tuollainen julmalta kuulostava söpön eläimen tappaminen saa ihmiset suunniltaan, mutta järjellä ajatellen kyse ei ole mistään poikkeavasta tai ihmeellisestä. Maailmassa tapetaan ja kidutetaan eläimiä hengiltä sadoittain joka sekunti. Ei jokaisen eläimen puolesta voi surra. Se, että jonkun eläimen kuolemasta uutisoidaan, ei tee siitä järjellä ajatellen yhtään sen parempaa suremiskohdetta.

Uutiset keskittyvät väkivaltaan ja kuolemantapauksiin ja saavat siten ihmiset kerta toisensa jälkeen surun, kauhun ja iljetyksen valtaan. Olenko minä epänormaali, kun en halua tieten tahtoen joutua noitten tunteitten uhriksi. Miksei minun kaltaisilleni ihmisille, jotka haluavat kuulla ilosta ja onnistumisesta ole omia tiedotusvälineitä? Kyllä minä ymmärrän, että ihmisiä kuolee ja kauheita asioita tapahtuu, mutta miksi minut pakotetaan kuulemaan minulle merkityksettömistä kauheista tapahtumista? Elämä on sitä onnellisempaa mitä vähemmän elämästä kuluu suremiseen ja kauheuksien voivotteluun. Vai onko?