Kasvatuksen myytti

Judith Rich Harrisin kirja Kasvatuksen myytti on kiinnostava ja hyvä, sisältäen paljon rohkeita väitteitä. Kirjan perusväite on, että vanhemmilla ei paljoakaan osaa eikä arpaa siinä, millaiseksi lapsi lopulta kehittyy. Tärkeintä lapselle ovat vertaisryhmät, eli kaverit. Eräänä esimerkkinä Harris käyttää siirtolaislapsien sopeutumista uuteen yhteiskuntaan. Siirtolaisten lapsista ei kasva suinkaan vanhempiensa kaltaisia, mahdollisesti nukkavieruja ulkomaalaisia, vaan täysin uuteen maahansa kaikin puolin sopeutuneita kansalaisia. Eli tuossa tapauksessa lapset imevät vaikutteet aivan muualta kuin vanhemmiltaan.

Kaksostutkimukset ovat kirjassa paljon esillä. Merkillisenä Piirteenä identtisten kaksosten tutkimuksessa Harris oli pannut merkille, ei suinkaan sitä, että he muistuttavat paljon toisiaan, vaan sen, että eri perheissä kasvaneista identtisistä kaksosista kasvaa yhtä paljon toistensa kaltaisia kuin samoissa perheissä kasvaneista. Eli perheolosuhteilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta siihen, kuinka paljon identtiset kaksoset erosivat toisistaan. Harrisin kirjan alkupuolella on hauska anekdootti. Koko kirja sai alkunsa tästä artikkelista Psychological Rewiewissä, joka sittemmin palkittiin George Millerin palkinnolla huomattavana psykologiaa käsittelevänä artikkelina. 37 vuotta aiemmin Harris oli saanut Milleriltä kirjeen, jossa todettiin, että Harris ei saanut jatkaa yliopistolla kohti tohtorintutkintoa, koska hänen ei uskottu pääsevän kovin pitkälle.

Kirjassa kritisoidaan paljon sosiaalitieteilijöiden tutkimusmetodeja ja heidän tapaansa käyttää korrelaation käsitettä. Eräs esimerkki on nykykasvatuksen kolmijakoinen näkemys liian ankarasta kasvatuksesta, liian lepsusta kasvatuksesta ja juuri sopivasta kasvatuksesta, jossa lapselle asetetaan rajat, mutta riittävästi rakkautta osoittaen. Kun tuollaisilla eri kasvatusmetodeilla kasvatettuja lapsia tutkitaan, saatetaan havaita, että "juuri oikeanlaisen" kasvatuksen saaneet lapset ovat pärjänneet parhaiten. Siitä onkin helppo vetää yksinkertainen johtopäätös, että "oikeanlainen" kasvatusmetodi on paras. Asia ei kuitenkaan ole noin yksinkertainen. Tilannehan voi olla myös niinkin, että "vaikeat" lapset saavat vanhemmat käyttäytymään yliankarasti, jolloinka ankara kasvatus ei olekaan syy vaan seuraus. Toisaalta voi olla myös niin, että fiksuimmat ja normeista välittävimmät vanhemmat todennäköisimmin käyttävät yhteiskunnan suosittelemaa "oikeaa" kasvatusmetodia ja koska fiksujen vanhemmilla on perimän kautta myöskin fiksuja lapsia, niin onnistuneen kasvatuksen syy ei olekaan metodissa itsessään, vaan perimässä.

Ankaran tai fyysisiä rankaisukeinoja käyttävän kasvatuksen on myöskin sanottu välittävän lapsille toimintamalleja väkivaltaan. Jos kuitenkin tarkastellaan vaikkapa Japania, jossa kyseiset kasvatusmetodit ovat hallitsevassa asemassa huomataan, että siellä väkivallan teot ovat kasvatuksesta huolimatta harvinaisia.

Ikäjärjestyksen vaikutukset lapsen luonteeseen tyrmätään myöskin. Eli sillä ei pitäisi olla väliä, onko lapsi esikoinen vaiko kuopus. Paitsi, kodin sisällä! Muutenkin johtopäätöksenä on, että vanhempien antama kasvatus ja ikäjärjestyksen lapsille tuomat roolit toimivat kyllä samassa kontekstissa (eli perheen sisällä) pitkienkin aikojen jälkeen, mutta että lapset eivät kuitenkaan vie noita roolejaan kodin ulkopuolelle.

Jos "Kasvatuksen myytti" -kirjan ajatukset vanhempien olemattomasta roolista neuvojina ja esimerkin antajina varttuneemmille lapsille todellakin pitävät paikkansa, niin silloin vanhempien olisi mietittävä strategiansa uudelleen suhteessa lasten kasvatukseen. Lapsiin vaikuttamisen sijaan vanhempien olisi kyettävä manipuloimaan lapsen kasvuympäristö ja kaveripiiri haluamansa kaltaiseksi. Esimerkki: Vanhempi haluaa lapsensa pitävän maksalaatikosta. Mitä enemmän vanhempi kehuu maksalaatikon antamia hienoja makuelämyksiä, sitä enemmän lapsi vieroksuu maksalaatikkoa. Vaihtoehtoinen ja luultavimmin toimiva strategia saada lapsi pitämään maksalaatikosta olisi hommata lapselle kavereita, jotka pitävät maksalaatikkoa maailman parhaana ruokana. Vertaisryhmän paine saisi lapsenkin syömään ilolla maksalaatikkoa. Esimerkkini avulla päästäänkin aihetta koskevaan filosofiseen kysymykseen. Jos vanhempi valitsee lapselle sopivan vertaisryhmän, joka puolestaan muokkaa lapsen käyttäytymään vanhemman haluamalla tavalla, niin kumpi lopulta vaikutti lapsen kehitykseen ratkaisevalla tavalla, vertaisryhmä vaiko vanhempi itse?

Vertaisryhmällä on lapselle ensiarvoinen merkitys. Miksi lapsen pitää ehdottomasti saada samat lelut kuin muilla lapsilla on, kuten vaikkapa Pokemonit ja miksi nuorten pitää pukeutua epämukaviin ja suorastaan rumiin vaatteisiin? Ei auta, vaikka viisas vanhempi kuinka yrittäisi selittää, että eihän noissa muotivillityksissä ole mitään järkeä. Viisaalta vanhemmalta jää tuolloin huomaamatta, että lasten muotivillitysten järki on lapsen sopeuttamisessa vertaisryhmään ja lapsen statuksen nostaminen noissa vertaisryhmän sisäisissä hierarkioissa. Jos asiaa tarkastelee evoluutiobiologisen johdonmukaisuuden kannalta, niin on ymmärrettävää, että lapsen kannattaa mieluummin sopeutua vertaisryhmään kuin vanhempiensa oppeihin. Ihmisten kehityshistorian aikana keskimääräiset eliniät ovat olleet alhaiset. Lapsen vanhempi tai vanhemmat ovat voineet kuolla milloin tahansa ja jos lapsi olisi sopeutunut elämään lähinnä vanhempien ehdoilla, niin hänen asemansa yhteisössä olisi luultavimmin jäänyt heikoksi.

Kun vanhempien roolia tarkastellaan lähinnä lapsen perusturvan luojina ja ympäristön valitsijoina ja laajennetaan tarkastelua yhteiskunnalliselle tasolle, niin voidaan päätyä seuraavanlaisiin tulevaisuusvisioihin: 1) Perheet yrittävät hinnalla millä hyvänsä päästä asumaan hyville asuinalueille ja saada lapsensa hyviin kouluihin. 2) Lasten vartuttua ja hyvän ympäristön lapsille hankittuaan vanhemmat päästävät vapaalle ja alkavat nauttia omasta elämästään murehtimatta liikoja lastensa kasvatuksesta - lapsethan kasvattavat kuitenkin itse itsensä vertaisryhmän kautta. 3) Lapset jäävät suorastaan heitteille, koska vanhemmilla ei kuitenkaan ole merkitystä. 4) Kouluissa, urheiluseuroissa ja taloyhtiöissä alkaa esiintymään suoranaista syrjintää huonotapaisia lapsia kohtaan, koska heitä ei haluta pilaamaan "kunnon lasten" vertaisryhmiä. 5) Jos lopulta vanhemmat eivät viitsi kasvattaa kovan työn kautta omista lapsistaan "kunnon lapsia", niin mistä ihmeestä ne vertaisryhmissä tarpeelliset "kunnon lapset" sitten oikein tulevat?

Kirjarvostelu 1: Harris leaves open the ideas that parents can do the following:

· Teach technical, educational and philosophical skills.
· Choose neighborhoods, peer groups and the rest of the larger environment while children are young. Parents should think about the big picture influences on their children, not worry about damage from ordinary mistakes. If a parent joins a cult and moves to Rangoon, the new environment will affect children.
· Influence choices of careers, hobbies, politics, religion.
· Form a family group with an us-against-the-world-mentality. Only strong, determined parents need apply.
· Influence in home love, respect, happiness and behavior.
· Parents can create and influence the cultures that affect many children, including their own. Parents can influence the group norms that end up influencing their children. The Nurture Assumption does not let parents off the hook. It changes the hook parents are on.

Kirjaarvostelu 2: This all raises the obvious question: "You mean it doesn't matter how I treat my children?" According to Harris, the answer is the same as the answer to the question "You mean it doesn't matter how I treat my husband/wife?" would be. It doesn't affect very much what sort of a person your husband will be in ten or twenty years, but it does affect the relationship you'll have with him. Treat your kids well, and they'll be friendly with you even as they grow older. Treat them bad, and they won't bother with having much to do with you.

Aiheeseen liittyvä Osmo Tammisalon kirjoitus.

Kirjaarvostelut 3 ja 4 ja 5 ja 6.

Loppupuheenvuoron annan Just.Christians.comille: I have not read The Nurture Assumption, and frankly don't plan to. I did extensive research on the book and read several excerpts, and from that believe that I can draw several helpful conclusions about Ms. Harris' work: THE BOOK IS WRONG BECAUSE IT DISAGREES WITH THE BIBLE.