Hyvän miehen syndrooma

Kamala Akka ja muut:

KA: - Olemme olleet naimisissa 5 vuotta. Yksi lapsi, alle 2-vuotias. Periaatteessa kaikki hyvin, ja mies on ns. hyvä mies. Ei ryyppää, hakkaa, vittuile. Tekee pyydettäessä kotitöitä ja on ihana isä lapselleen. Vaan minä olen onneton. Olen pääsääntöisesti huonolla tuulella, väsynyt ja ärtynyt. Mieheni ärsyttää minua.

Mitä minä haluan?? Omaa aikaa saan halutessani, se ei ole ongelma. Minulla on harrastuksia, ystäviä, elämäni on kunnossa. Mies on kiltti, niin kiltti että sekin osaltaan ärsyttää minua. Joskus huomaan provosoivani äärimmäisyyksiin asti, ihan vaan jotta hän reagoisi jotenkin, suuttuisi, ärähtäisi. Mikä h**vetti minua vaivaa?? Miksen voi olla "hyvä vaimo"??

Mieheni haluaa ehkä epätoivoisesti miellyttää minua jotta en olisi niin hemmetin kiukkuinen koko ajan, ja ajattelee että näin hän pitää minut tyytyväisenä. On tästä kyllä usein keskusteltu (=minä olen puhut hänelle), mutta jotenkin se ei vaan tunnu loogiselta hänen mielessään, että olemalla eri mieltä hän ilahduttaisi minua??

Mies: - Miehessäsi sinua todennäköisesti ärsyttää, että ei provosoidu osoittamaan "miehisyyttään". Syvällisellä tunnetasolla sinä kaipaat miestä, jonka tiedät olevan vastustuskykyinen manipulointiyrityksillesi ja joka tarvittaessa näyttää kaapin paikan. Sisäinen apinanaaraasi kaipaa johtajaurosta.

KA: - Tiedätkö, minäkin olen heikkona hetkenä ajatellut että ehkä minun sietäisi saada joskus vaikka kunnolla turpaani, niin oppisin katsomaan tuota kilttiä miestäni eri silmin, ja loppuisi tämä jatkuva kiukuttelu.

Tarina.

Tasa-arvon ongelmien ratkaisun este:

Socially engineering a world where men and women work equal shifts at home and at work ignores the fact that many mothers with young children do not want to work full-time. Let me reveal some more secret women's business. Women regularly gather in playgrounds with coffee, cake and children in tow, promising never to tell the menfolk quite how much they enjoy being at home. Many of us have a selfish need to be with children. So if we are going to have a national conversation about inequality, let's not forget why some women refuse to hand over the reins at home.

Rakastamme vain itseämme:

A new study finds, rather unromantically, that exactly the same process which leads to us be drawn to our lovers seems to explain how we choose our dogs. The new theory explains why, a few years ago, psychologists discovered that the faces to which we were most attracted were those that resembled our own. So passionate love for another is actually all about us - it's basically a narcissistic enterprise.

We choose dogs that resemble us because we are driven by a basic desire to feel good about ourselves, and this means we evaluate similarity to the self as strongly positive. Alarmingly in its power and irrationality, this occurs even when the similarity is obscure. Psychologists have demonstrated that, although not consciously aware of it, we express strong preferences for numbers linked to our birth date, and words that have more letters from our own names in them.

Maurice Carvallo and colleagues at the State University of New York in Buffalo even found that the likelihood people would marry someone with the same first letter in their surname was 15 per cent to 25 per cent greater than chance.

Then, in 2002, a team of psychologists lead by Brett Pelham of the State University of New York made a series of astonishing discoveries - they found, among other things, that people named Denise or Dennis are more likely than usual to make their living as dentists, and that people whose first or last name is Louis are disproportionately likely to move to live in Saint Louis, Missouri. The same applied to Jack and Jacksonville and George and Georgia.

So major life decisions such as who we marry, what career we pick, and where we move to are influenced by a tendency to prefer ourselves, and therefore any similarity to ourselves that we find in the world around us.