Setävihaa Uudessa Suomessa

Sedät hiekkalaatikolla:

Vilkaisinpa taas tässä päivänä muutamana Uuden Suomen blogien etusivua ja panin merkille erään leimaa-antavan seikan. Lista oli täynnä setiä. Setien joukossa kuikuili vain pari kiintiönaista, jotka näyttivät osallistuvan ”Kuka ei kuulu joukkoon” -arvauskisaan.

Sedät ovat ehtymätön luonnonvara kaiken merkittävän taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon liepeillä. Heitä sikiää joissain pölyisissä virastotaloissa ja leviää hallitsemattomasti yli koko maanpiirin. Heidät tunnistaa harmaasta puvusta ja kauluspaidasta, ja jos setä oikein repäisee, hän laittaa oranssin kravatin.

Tahtonaiset astuvat kehään vasta sitten, kun tärkeät päätökset on tehty. Heitä nimitetään johtaville paikoille kuin anteeksipyyntönä siitä, että heidät otetaan leikkiin mukaan vasta tässä vaiheessa. Sedät suunnittelevat, naiset toteuttavat. Sedät kaatavat hiekan, naiset lapioivat kakut.

Mutta täällä setien joukossa aion ärhäköidä vastakin; onhan se kumma jos ei saa kuulla muutakin kuin setien hiusten varinaa kaljuuntuvilta päälailta.

Ryhdy esikoiskirjailijaksi:

Olen tavannut hämmentävän paljon 35–45-vuotiaita miehiä, jotka uhoavat, että vielä minä sen kirjan kirjoitan. Heillä on valmiina loistava aihe, syvällisesti pohditut juonenkulut ja näkemys siitä, millaista on kirjailijan elämä jälkeen julkaisun. Ainoa puuttuva osa on se vaihe, jossa istutaan alas ja tehdään työ, kirjoitetaan se esikoinen.

Raa’asti yleistettynä miehet julkaisevat proosaa keskimääräistä iäkkäämpinä ja naiset lyriikkaa nuorempina. Tämä näyttäisi tukevan käsitystäni, että juuri 35–45-vuotiaille miehille tulee pakonomainen tarve ulostaa omat kriisinsä ja kulminoitumansa kirjalliseen muotoon

Kirjailijuus ei mielestäni kuitenkaan ole olotila tai tavoite, joka saavutetaan julkaisemalla teos; tämä tiedoksi sinulle 35–45-vuotias mies.

Lue kesädekkari:

Kotimaisista dekkareista neitsytkirjani taisi olla Kuka murhasi rouva Skrofin? Ja sitten luin tietysti Waltarin kaksi muutakin dekkaria. Niiden jälkeen tulivat Outi Pakkanen ja Pentti Kirstilä, joista varsinkin Pakkanen vei mukanaan. Kun muutin lukion jälkeen Turkuun, yritin Reijo Mäkeä. Umpikuja. Myöhemmin yritin Ilkka Remestä, ei onnistu. Jarkko Sipilä, ei uppoa. Markku Ropponen, voi hirvitys mitä kieltä (siinä vaiheessa kun Volvo jornii parkkipaikalle, minä jornin karkuun).

Suurin syy, miksi kotimaiset miesdekkaristit aiheuttavat puistatusta, on juuri kieli. Ilkka Remestä olen useaankin otteeseen yrittänyt, mutta ennätys taitaa olla 38 sivua. Reijo Mäki putosi luentalistalta viimeistään siinä vaiheessa, kun lopuksi räiskittiin konekiväärillä verisiksi läjiksi kaikki vielä hengissä olleet. Vaikuttaa siltä, että meillä naiset harjoittavat kultakauden dekkarismia ja miehet elvistelevät kovaksikeitettyä.