Silmälappututkimusta

Lotta Roti:

Veronika Honkasalon [naisasialiitto unionin puheenjohtaja] Rasismin paikka nuorisotyössä- tutkimusta esittelevässä kalvosarjassa puhutaan antirasistisesta tutkimuseetoksesta (tutkimus on etnografinen väitöskirja monikulttuurisesta tyttötyöstä).

Antirasistinen tutkimuseetos tarkoittaa toisaalta opettavaista ja normatiivista suhtaututumista haastateltaviin:

Tarkoittaa tarpeen tullen myös interventiota, esimerkiksi rasistisiin diskursseihin puuttumista ja niiden haastamista haastattelu- ja kenttätilanteissa ja tutkimustuloksista kerrottaessa.

Haastatteluissa mahdollisesti esille tulevien ennakkoluuloisten näkemysten haastaminen.
(Honkasalo, 2008)

On vaikea nähdä, miksi tämä on tarpeellista ottaen huomioon, että etnografisissa metodeissa voidaan tutkia rikollisia, päihteiden väärinkäyttäjiä, ja monia muita varsin vakavasti normeja rikkovia ihmisiä ilman, että katsotaan että metoditasolla saakka tutkijan pitäisi käydä heitä opettamaan.

Yksi syy diskurssianalyysista ja sittemin sen sukulaismetodeista kiinnostumiseeni onkin se, miten silmiinpistävästi metodista innostuneet tuntuvat edustavan yhtä poliittista laitaa. Diskurssianalyysi on feministien, antirasistien (tarkoitan termillä tässä antirasismia poliittisena liikkeenä enkä ketä tahansa rasismia vastustavaa ihmistä), seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavien ja muiden poliittiselta mielipiteiltään punavihreiksi (tai anglosaksilaisittain vasemmistoliberaaleiksi) miellettyjen metodi. Miksi?

Omasta mielestäni diskurssianalyysissa (tai muissa kriittisten tutkijoiden suosimissa tulkitsevissa metodeissa) ei ole mitään sellaista, mikä rajoittaisi tutkijan poliittisia ja moraalisia näkemyksiä johonkin suuntaan. On vaikea kuvitella yhteiskuntatieteilijää, joka ei katsoisi todellisuudessa olevan jatkuvasti liikkeessä olevan, sosiaalisesti neuvotellun ja konstruoidun puolen. Tämä riittää – diskurssianalyysi on sopiva metodi todellisuuden tämän puolen tutkimiseen. Esimerkiksi miestutkija, jonka mielestä jotkut feministiset diskurssit sortavat miehiä, voisi hyvin käyttää diskurssianalyysia tällaisten diskurssien analysoimiseen.

5.1 Nuorten miesten monikulttuurinen elämänkulku ja rikollisuus- tutkimus

Tämä Leena Suurpään ja Päivi Honkatukian tutkimus pyrkii selvittämään maahanmuuttajataustaisten ja romanimiesten rikollisuutta ja sen viranomaiskäsittelyä.

Tutkijat myös näkevät haastatellut ensisijaisesti rasismin uhreina. Todellisuudessa he ovat ensisijaisesti rikollisia siinä mielessä, että heidät on sillä perusteella valittu haastateltaviksi. Tutkijat itse ilmoittavat metodiinsa kuuluvan “haastateltavien kannalle asettumisen ja empatian tuntemisen heitä kohtaan” (Honkatukia – Suurpää, 2007, 17), mikä näyttää yleisen antirasistisen agendan lisäksi biasoineen heidän havaintojaan.

Vaikka tutkijat väittävät, että eivät näe nuoria pelkästään uhreina (Honkatukia – Suurpää, 2007, 18), ei tämä pyrkimys näy käytännössä mitenkään. Tutkijat kantavat suurta huolta siitä, etteivät uusinna rasistisia stereotypioita tutkimustuloksillaan (Honkatukia – Suurpää, 2008, johdanto) ja että nuoret eivät joudu kärsimään ahdistavista asioista puhumisesta haastatteluissa (Honkatukia – Suurpää, 2008, 25).

Tutkijat ovat jopa huolissaan siitä, että nuoret korostavat liikaa rikosten tekemistä omana valintana, jonka seurauksista on kannettava vastuu. Niin nuorten lausunnot kuin tutkijoiden käsitys ovat kuitenkin täydellisessä ristiriidassa muun aineiston kanssa.

Ajatus syrjittynä olemisesta tai vähemmistöasemasta kollektiivisena kokemuksena ei noussut voimallisesti esiin maahanmuuttajanuorten (toisin kuin romanien) haastatteluissa, mutta tutkijoiden mukaan tämä johtuu siitä, etteivät nuoret ole “tietoisia” (Honkatukia – Suurpää, 2008, 107).

Sittemmin tutkimus päätyi lehtiotsikoihin, joissa muodossa tai toisessa esitettiin uskollisesti tutkijoiden peruslöydös: rasismikokemukset vaikeuttavat nuorten maahanmuuttajien kiinnittymistä yhteiskuntaan. Olisivatko Honkatukia ja Suurpää edes teoriassa voineet päätyä toisenlaiseen tulokseen?