Hesari

Lastensuojelussa lapsi etusijalle

"Sairasta tai päihdeongelmaista vanhempaa ei tarvitse loputtomiin ymmärtää ja tukea."

Haluamme herättää keskustelua lapsen edunmukaisesta toiminnasta lastensuojeluun ja äitien mielenterveys- ja päihdeongelmiin liittyen.

Meillä on yhteensä 20 vuoden kokemus työskentelemisestä sosiaali- ja terveysalalla, lastensuojelu- kriisi- ja perhetyön parissa. Kummallakin on useita omia lapsia. Työskentelemme lastensuojelun erityispalveluita tuottavassa yrityksessä.

Nykyään puhutaan paljon naisten erityistarpeista päihdeongelmiin ja äitiyteen liittyen. Lastensuojelussa asiaa lähestytään usein äitien tukemisen näkökulmasta. Samaan aikaan sosiaalialalla keskustellaan kokonaisvaltaisesta perhe- ja verkostotyöstä, jossa tulisi huomioida kaikki perheen jäsenet.

Näyttää siltä, että lastensuojelun ja mielenterveystoimien "perhetyön" tarkoituksena on yksinomaan äidin tukeminen. Asiassa ollaan etenemässä jopa niin pitkälle, että vaikeasti ongelmaisia äitejä tuetaan lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Näin ei voi olla.

Isät on jätetty syrjään ja heitä kohdellaan lähtökohtaisesti äitiä heikompana tai kykenemättömämpänä vanhempana. Äitiys on vahva myytti, johon ei haluta edes lapsen edun sitä vaatiessa kajota.

Toinen myytti on se, että äidin etu olisi myös lapsen etu. Mielestämme hyvinvoiva äiti tukee lapsen kehitystä, mutta äidin hyvinvointia ei saisi luoda lapsen edun kustannuksella. Jos äiti voi pahoin eikä voi taata lapselle turvallista kasvua ja kehitystä tukevaa kasvuympäristöä, on lapsen edun mukaista miettiä muita vaihtoehtoja. Äitiä tulisi vastuuttaa hoitamaan itsensä kuntoon. Äitiä on tuettava, mutta lasta on suojeltava.

Tutkimusten mukaan vanhemman psyykkinen sairastavuus lisää lapsen riskiä sairastua psyykkisesti jopa 70 prosenttia. Tiedetään myös, että 75 prosentilla lastenpsykiatrisista potilaista on psyykkisesti sairas vanhempi.

Pitkään on ollut tiedossa lapsen elinympäristön vaikutus lapsen kasvuun ja kehitykseen. Kenellekään ei voi olla epäselvää, millainen vaikutus vanhempien päihdeongelmalla on lapsen myöhempään elämään.

Mainituista seikoista huolimatta viranomaiset lähtevät poikkeuksetta tukemaan ongelmaisen äidin ja lapsen suhdetta sen sijaan, että mietittäisiin varteen otettavana vaihtoehtona lapsen hoidon ja kasvatuksen uskomista isälle tai edelleen muuhun ympäristöön, jossa edellä mainitut riskitekijät eivät toteudu.

Olemme kaikki saaneet kuulla erityisen surullisista tapauksista, joissa lasten äiti on päätynyt surmaamaan tai on yrittänyt surmata lapsensa. Huomiota on herättänyt lähes poikkeuksetta tapauksissa se, että lasten isä on pyrkinyt tuomaan esiin huoltaan lasten tilanteesta ja on yrittänyt hakea apua.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista valtaosa on naisia ja iso osa heistä on myös äitejä. Naiseus ja äitiys luovat yhteenkuuluvuutta. Tämä on arvokas asia, mutta vaarana on, että hoito- ja kasvatusalalla toimivat ammattilaiset tulevat sairaan tai ongelmaisen ihmisen edessä harhaan johdetuiksi.

Jatkuva tukeminen tai ymmärtäminen ruokkivat sairaan ihmisen mielen maailmaa, jossa hän mielellään asettaa itsensä uhrin asemaan.

Uhrina ollessaan sairas äiti tulee vapautetuksi myös laiminlyönneistä. Hänet vapautetaan vastuusta, koska uhrina hän ei olisi voinutkaan muulla tavoin toimia.

Kuka tukee ja ymmärtää isää? Huomion pyöriessä äidin tukemisen ympärillä isä jää usein täysin ilman tukea ja ymmärrystä. Isä leimataan helposti pelkästään sairaan äidin kertoman perusteella yhteistyökyvyttömäksi ja osasyylliseksi äidin tilanteeseen.

Isät ovat tavalla tai toisella aiheuttaneet äidin ongelmat. Varsinkin siinä tapauksessa, että vanhemmat ovat eronneet, ja mukana saattaa olla uusperhekuvioitakin.

Isän oletetaan olevan äidin tukena – kriisityöntekijänä. Isän tulisi usein ilman tukea tai alan osaamista kyetä toimimaan tilanteessa, joka on alan ammattilaisillekin erittäin haasteellista.

Lasten asioita käsiteltäessä isää vastassa saattaa olla äidin lisäksi useita äitiä hoitavia henkilöitä. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa läsnä on isän lisäksi useita naisia, jotka pohtivat asiaa äidin näkökulmasta. Lapsen etua saattaa ajaa sama viranomainen, joka vastaa myös äidin tukemisesta. Äidin tukija ei voi olla lapsen asioista päättävä viranomainen.

Äidin mielenterveys tai päihdeongelma koskettaa aina myös lasten isää. Näin huolimatta siitä, että vanhemmat ovat eronneet.

Ero ei ole tukitoimi. Isä tarvitsee tietoa, miten selvitä lapsen kasvatuksesta mielenterveys- ja päihdeongelmaisen äidin kanssa. Miesprojektien saunaillat tai sählykerhot eivät riitä tukitoimiksi.

Lastensuojelun viranomaistyön lähtökohtana tulisi olla vain ja ainoastaan lapsen edunmukainen toiminta, huolimatta siitä, onko lapsen huolenpidon laiminlyöntien taustalla isä tai äiti.

Lastensuojelutyötä tulisi kehittää suuntaan, jossa vanhemmat ovat lähtökohtaisesti samanarvoisia lapsensa huoltajia. Sairasta tai päihdeongelmaista vanhempaa ei tarvitse loputtomiin ymmärtää ja tukea. Myytti kaikkivoipaisesta, hyvästä äidistä tulee murtaa.

KAKSI LASTENSUOJELUN ERITYISTYÖNTEKIJÄÄ, MIES JA NAINEN

Naistutkimus rikkoo tietoisesti tieteenalojen rajoja

"Monitieteisen naistutkimuksen luonteeseen kuuluu, ettei ilmiöille etsitä olemuksellista lähtökohtaa."

Helsingin Sanomissa on viime kuukausien aikana julkaistu useampikin naistutkimusta käsittelevä kirjoitus. Usein kirjoittajat ovat puhuneet toistensa ohi.

Perinteiseen tieteenalakohtaiseen teoretisointiin tottuneiden on ilmeisen vaikea hahmottaa naistutkimuksen monitieteisyyttä eli tietoista tieteenalarajojen rikkomista. Tuskin mikään tutkimusala toimii niin laajalla metodologisten ja teoreettisten keskustelujen kentällä kuin naistutkimus.

Tämän vahvistaminen edellyttää resursseja, kuten Sara Heinämaa (HS 30. 3.) totesi, mutta myös muiden alojen halua orientoitua naistutkimuksen teoretisointien suuntaan.

Monitieteisen naistutkimuksen luonteeseen kuuluu, ettei ilmiöille etsitä olemuksellista lähtökohtaa. Yhtenäiseen teoriaan pakottamisen sijasta osoitetaan jatkuvaa uteliaisuutta ilmiöiden ja niiden tulkintojen ristiriitaisuuksia kohtaan.

Sukupuoli nähdään monitasoisena. Sitä ei voi analysoida yhden käsitteen varassa tai "vain" tasa-arvo- tai naiskysymyksenä. Sukupuolta tutkitaankin kulttuurina, arkisina käytäntöinä, esittämisen tapoina, identiteetteinä, puhetapoina, suhteina, merkityksinä ja normeina, performansseina, ruumiillisuuksina, joskus myös sukupuolirooleina tai naisten ja miesten (tyttöjen ja poikien) toimintana.

Se, ettei biologiaa oteta annettuna, pakottaa ajattelemaan radikaalisti toisin. Se ei ole helppoa, mutta tarjoaa innovatiivisen mahdollisuuden kyseenalaistaa ajatusrakenteita, jotka olemme vahvimmin omaksuneet. Tämä lienee tieteen keskeisimpiä tehtäviä.

Edellä kuvattu on tieteellisen ihmettelyn lähtökohta, ei lopputulos. Naistutkimuksessa ajatellaan, ettei sukupuoli ole lukkiintunut rakenne eikä biologian ja/tai sosialisaation tietynlainen seuraus. Sukupuoli ei myöskään ole ainoa identiteetin kannalta tärkeä tekijä.

Koska feminiinisiksi tai maskuliinisiksi mielletyt merkitykset ovat ristiriitaisia, voidaan niitä myös purkaa. Siksi naistutkimuksessa ollaan kiinnostuneita myös käytännöistä, jotka olisivat muutettavissa poliittisesti toimimalla toisin.

Naistutkimuksen tapa asettaa tutkimuskysymyksiä eroaa perinteisestä (luonnon)tieteellisestä tavasta. Sen sijaan, että asioita selitettäisiin sukupuolella (miessukupuoli syynä tekniseen kiinnostukseen) tai kiteytettäisiin yhdeksi ilmiöksi (esimerkiksi sukupuoliroolit), ollaan kiinnostuneita siitä, miten eri tavoin sukupuoli tehdään tärkeäksi ja milloin se häivytetään. Kysytään, kuinka sukupuolijakoa tuotetaan rakenteiden, symbolien ja kokemusten tasolla, ja mitä seurauksia tästä on.

Tämä kysymisen tapa ei eroa muusta tämän hetken humanistisesta tai yhteiskuntatieteellisestä nykytutkimuksesta. Myös niissä on kiinnostuttu ilmiöiden tuottamisesta, kun on havaittu yksinkertaisten selitysten riittämättömyys.

Naistutkimuksessa otetaan vakavasti tiedon ja vallan kytkeytyminen toisiinsa. Siksi kysytään, miten sukupuolen tuottaminen liittyy yhteiskunnalliseen valtaan ja arvostuksiin. Ketkä hyötyvät tietyistä sukupuolen itsestäänselvyyksistä? Millaista valtaa merkitykset tietyissä tilanteissa takaavat? Miten taloudellinen, kulttuurinen, symbolinen ja käytännöllinen valta ehdollistavat valintoja?

Valta eri muodoissaan on osa yhteiskunnallista toimintaa. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä yksiulotteisena eikä edes pelkästään sukupuolittuneena. Sukupuolen saamat merkitykset leikkaavat myös etnisyyttä, sosioekonomista taustaa, vammaisuutta, seksuaalista suuntautuneisuutta ja alueellista paikallisuutta.

Käsite heteronormatiivisuus vaikuttaa olevan erityisen väärin ymmärretty. Esimerkiksi Pertti Tötön (HS 1. 4.) mukaan heteronormatiivisuuden kritiikki kertoo akateemisen naistutkimuksen joutumisesta "sukupuolivähemmistön panttivangiksi".

Heteronormatiivisuuden käsite ei kuitenkaan torju heteroseksuaalisuutta. Sen avulla analysoidaan niitä toiminta- ja ajattelutapoja, jotka rakenteellisina käytäntöinä tekevät vaikeaksi ajatella ihmisyyden erilaisia ilmenemismuotoja.

Kyse on tavoista, joilla taloudelliset ja moraaliset järjestykset rakentuvat kahden sukupuolen ja niiden välisen seksuaalisuuden sekä työnjaon normille. Tämä rajaa kaikkien mahdollisuuksia toteuttaa suhteellista vapauttaan esimerkiksi hoivasuhteiden määrittelyssä tai työelämän segregaation purkamisessa.

Naistutkimuksen lyhyt historia on kiihkeiden käsitteellisten keskustelujen ja sisäisen kritiikin värittämää. Lisäksi tutkimusta tehdään koko ajan erityyppisillä menetelmillä muihin tieteenaloihin ja useammanlaisiin sisältöalueisiin kytkeytyen. Siksi kuvitelma yhdestä yhtenäisestä naistutkimuksesta on harhaa.

Naistutkimuksen ansio on – kuten Annamari Vänskä (HS 16. 3.) ja Tuula Juvonen (HS 20. 3.) kirjoittavat – että sukupuoli on avattu tutkittavaksi. Sen myötä naistutkimus on tuonut tutkimuksellisesti keskusteltavaksi myös uusia, aiemmin tieteellisesti mielenkiinnottomina pidettyjä alueita.

PÄIVI NASKALI naistutkimuksen professori Lapin yliopisto,PÄIVI KORVAJÄRVI naistutkimuksen professori Tampereen yliopisto, SUVI RONKAINEN tutkimusmenetelmien professori Lapin yliopisto