Sivistystä moukille

"Yhteiskunta ei koskaan kykene täydellisesti toistamaan itseään, sillä jokainen kiinnikepiste muodostuu intertekstuaalisuudesta, jota se tulvii. Siksi artikulaatio koostuu merkityksiä osin juurruttavien kiinnikepisteiden rakentamisesta. Tämän juurruttamisen epätäydellisyys johtuu yhteiskunnallisen avoimuudesta. Se puolestaan on seuraus diskursiivisen kentän loputtomuuden aiheuttamasta diskurssien jatkuvasta
tulvasta.

Siirtyminen puolueesta toiseen on orgaaninen [ja normaali] ilmiö, silloinkin kun se tapahtuu erittäin nopeasti verrattuna normaaleihin ajanjaksoihin. Se edustaa luokan fuusiota yhden johtajuuden alla, jotta sen olemassaoloon vaikuttava valtava ongelma voidaan ratkaista. Jos kriisiä ei ole ratkaistu tällä orgaanisella tavalla vaan se pikemminkin tuottaa jonkin kohtalon tuoman miehen se tarkoittaa, että on olemassa staattinen tasapaino. Se tarkoittaa sitä, että yhdelläkään luokalla, ei konservatiivisellä eikä progressiivisella, ole voimaa voittaa, mutta myös sitä että jopa konservatiiviluokka tarvisee johtajan.

Diskurssi on joukko osasia (esimerkiksi käsitteitä), jotka ovat liittyneet yhteen ja joilla on raja. Diskurssia voidaan siis tuottaa sisällön ja sen rajojen kautta, ilman rajoja mikä tahansa totaliteetti tai ykseys haihtuu. Kaikki diskurssin osaset ovat kontingenttejä. Ne ovat olemassa vain tuottamisen kautta. Ei ole mitään ennalta annettua sisältöä, eivätkä sisällöt pysy muuttumattomina. Samoin eri osasten merkitykset muuttuvat tuottamisen ja uusien osasten mukaan ketjuttamisen kautta. Osasten keskinäinen suhde – eli se, että juuri ne kuuluvat yhteen – vaikuttaa niihin itseensä: ryhmänä ja ryhmässä ne artikuloidaan eli tuotetaan toistensa kautta. Muutokset diskurssin käsitteissä ja niiden merkityksissä siis vaikuttavat muihin diskurssin käsitteisiin ja niiden merkityksiin.

Jokaisella diskurssilla tai me-konstruktiolla on rajat. Reuna (limit) tarkoittaa sitä, että aivan kuin jokaisella systeemillä, diskurssilla täytyy olla rajansa. Raja yhdistää elementit ilman että niillä on mitään yhteistä varsinaista sisältöä. Tämän logiikan mukaan jonkin asian olemassa oleminen vaatii, että on olemassa jotain, joka ei ole. Kuuluminen mukaan tarkoittaa sitä, että on jotain, joka ei kuulu mukaan. Diskurssi on olemassa, kunhan voimme olettaa, että sen ulkopuolella on jotain, mikä ei ole pelkkä diskurssin osanen. Kun se-mikä-ei-kuulu-joukkoon nimetään, muodostuu raja (frontier). Kuvatessamme tätä prosessia, puhumme rajanvedosta.

Laclaun kritiikki Hardtia ja Negriä vastaan on samankaltainen kuin Mouffen: "Ainoa periaate joka takaa multituden liittoutumisen on se, mitä Hardt ja Negri kutsuvat ’vastaan olemiseksi’: olla vastaan kaikkea, kaikkialla". (PR, 240) Vaikka tämä on lähellä tyhjän merkitsijän käsitettä, hegemoniateoriassa tärkeää on artikuloida se, mitä vastaan ollaan, sillä oma oleminen – kuten yhteenliittyminen – rakennetaan kohteen ja prosessin, ei pelkän negatiivisuuden kautta. Laclau väittää, että Hardt ja Negri kannattavat taktiikkaa strategian sijaan. He suosivat toisiinsa liittymättömiä vertikaalisia interventioita, joiden taktiikka jää "herran huomaan", siinä missä Laclau korostaa horisontaalisen yhteyden, yhteisen strategian löytämistä. Lisäksi Laclaulle ”kansa” (people) on immanenssin epäonnistumista, se on mahdoton universaali ryhmä. Laclaun mukaan Deleuzea ja Guatarria lukevat Hardt ja Negri sekä Slavoj Žižek puhuvat immanenssin mahdollisuudesta ja multitudesta sen merkkinä."