Yleisurheilun MM-kisat

Kun katselee eri yleisurheilulajien urheilijoita niin huomaa, että he vaikuttavat ihan eri luonteisilta lajistaan riippuen. Varsinkin miesurheilijat. Sadan metrin juoksijat ovat kuin ylpeitä riikinkukkoja esitellen ylävartaloaan uhmakkaina ja täynnä itseään. He tietävät olevansa vahvoja ja komeita, mikä antaa heille jopa turhankin suuren itseluottamuksen. Kuulantyöntäjät sen sijaan ovat yrmyjä. Heillä on voimaa, mutta ei näköä. Heilläkin on itseluottamusta, mutta flirttiä heistä löydy juuri nimeksikään. Pitkän matkan juoksijat ovat vaatimattomia ja hiljaisia. He ovat pieniä ja laihoja, eikä ylenpalttiseen itseluottamukseen löydy eväitä.

Noista havainnoista herää kysymys: Onko luonne tullut ennen vartaloa vai vartalo ennen luonnetta? Minä arvelen, että sillä millaiseksi mies vartalonsa muokkaa tai millaiseksi se on muokkautunut, on suuri merkitys hänen luonteelleen. Lihas antaa kummasti itseluottamusta. Miettikääpä kaikkia lihaskimppuja joita tunnette. Eivät nuo lihaskimput kyyhöttele nurkissa, vaa he tietävät olevansa vahvoja ja käytös on sen mukaista. Kuvitelkaa tilanne toisinpäin: Maratoonarit ja kuulamörssärit hyörimässä ja pyörimässä yleisön edessä esittelemässä vartaloaan. Mika Halvari ja Janne Holmen täydessä flirtissä. Olisivatko he silloin kuin Maurice Greene?

Usein puhutaan sisäisestä kauneudesta, mutta on huomattava, että sisäisellä ja ulkoisella kauneudella on yhteiset nimittäjänsä. Urheilijamiehistä sisäisesti kauneimpia ovat pitkän matkan juoksijat, koska he ovat vaatimattoman ja vaarattoman näköisiä. Pikajuoksijat tietävät olevansa namuja, mikä ei tee hyvää heidän sisäiselle kauneudellaan. Kuulantyöntäjyyskään ei ole sisäisesti kovin kaunista, koska voima tekee heistä pelottavia. Sisäisesti kauniiksi mieheksi pääsee todennäköisemmin, jos miehellä on kohtuullisesti itseluottamusta, joka ei perustu ulkonäköön tai voimaan.