Älykkyys, osa 2

Lainauksia kirjasta Älykkyys, valoa ja varjoja:

- Älykkyys näyttää olevan yliarvostettu käsite. Erittäin älykäs ihminen ei välttämättä kykene selviytymään arkipäivän askareista. Tunneälyn puuttuminen voi aiheuttaa sen, että henkilön päätöksenteko ohjautuu välittömän nykyhetken mukaan.

- Tyypillinen esimerkki ihmisen irrationaalisuudesta on kyvyttömyys käyttää todennäköisyyksiä päättelyssä. Tärkeä älykkyyden piirre on ajattelun selkeys.

- Entisistä tyttöneroista kasvoi usein katkeria perheenäitejä ja onnellisimpia olivat naimattomina pysytelleet naiset.

Eli voidaanko tästä nyt vetää yhteen, että tyhmien naisten kannattaa perustaa perhe, mutta älykkäiden ei? Tuohon suuntaanhan Suomessakin ollaan menemässä. Tietävätkö älykkäät naiset jo sisimmässään, että he eivät tulisi olemaan lopulta kovin onnellisia pelkkinä perheenemäntinä?

- Mensalaisten koulumenestys oli suhteessa heidän älykkyyteensä yllättävän keskinkertainen. Kolme lahjakkaiden perustyyppiä: a) luova kapinallinen, mies. b) Itsensä toteuttaja, nainen. c) Vetäytyjä, mies.

- Nykymittareilla mitattua menestystä älykkyys ei juurikaan ennusta. Älykkyys ei sinällään realisoidu omaisuudeksi, arvostetuksi asemaksi, onnistuneiksi ihmissuhteiksi tai onnellisuudeksi.

Kirjassa Tutkiva oppiminen, älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen esitetään seuraavanlainen ongelma, Wasonin korttitehtävä: Pöydällä on neljä korttia. Jokaisessa kortissa on toisella puolen kirjain ja toisella puolella numero. Koehenkilön tehtävänä on päättää, mitkä kortit tulisi kääntää tietääkseen, onko seuraava sääntö voimassa: Jos kortin toisella puolella on A, niin toisella puolella on 3.

A D 3 7

Yleisenä havaintona näistä parista kirjasta on, että vahvana yleisasenteena tuntuu olevan älykkyyden ja varsinkin perinteisen testiälykkyyden merkityksen kiistäminen. Onko tuo seurausta jonkin sortin poliittisesta korrektiudesta, tunneälykkyydestä vaiko selviin faktoihin perustuvasta tarkoituksenmukaisuudesta, jää hiukan epäselväksi. Pohja-ajatus tuntuu kuitenkin olevan se, että lukijoilla on suuri usko testiälykkyyden merkitykseen ja tuota uskoa pitää kyseenalaistaa joka käänteessä. Aika paljon korostetaan sitä, että älykkyyden osa-alueet ja asiantuntijuus ovat suurelta osaltaan opittavissa olevia taitoja. Eli yleiskuvaksi muodostuu se, että suunnilleen kuka tahansa voi oppia mitä tahansa. Tuo käsitys, niin lohdulliselta kuin se kuulostaakin, ei mielestäni täsmää täysin todellisesta elämästä saatujen havaintojen kanssa.

Jos otetaan taas käyttöön shakki esimerkkisubjektina, niin asiantuntijuusteorian pohjalta voisi ajatella, että kuka tahansa voisi päästä huippupelaajaksi. Oma käsitykseni shakista ja muista (fyysiset lajit mukaan lukien) lajeista kuitenkin on, että jos joku joukko lajin harrastajia harrastaa lajia vaikkapa 10 vuotta suunnilleen saman verran lajiin satsaten, niin harrastajien väliset tasoerot muotoutuvat varsin suuriksi. Niin shakissa kuin muissakin lajeissa se, että harjoittelee pitkään ja tosissaan ei välttämättä riitä nelosdivisioonaa pitemmälle.

Asiantuntijaksi päästään sinällään kymmenen vuoden harjoittelulla ja paljon taitavammaksi kuin kukaan älykäskään maallikko, mutta se ei tarkoita sitä, että tuollakaan harjoittelulla tullaan likikään yhtä hyväksi kuin muut asiantuntijat. Eli mistä asiantuntijoiden väliset suuretkin tasoerot johtuvat? Älykkyydestä vai jostakin muusta? En ole vielä lukenut kaikkea, joten vastaus saattaa olla vastatulevan tien varrella.