Ahola tasa-arvosta

Tasa-arvoa seuraa aina takapakki

Lauantaiessee: Sukupuolten välinen tasa-arvo kuulostaa Suomessa itsestäänselvyydeltä. Siinä on kuitenkin paljon samaa kuin keski-ikäisen naisen luustossa: vanhoja ja hauraita molemmat, kirjoittaa toimittaja Suvi Ahola.

Suvi Ahola

HS Eurooppa-saliin Helsingin Kampissa on maaliskuisena perjantaiaamuna kokoontunut tyytymättömän näköisiä naisia. Itse olen tullut seminaariin hyvällä mielellä. Olen juuri kirjoittanut naistenpäivän lehteen arvion kahdesta tuoreesta kirjasta, joissa käsitellään naisen elämää, ja kiertohaastattelussa eri-ikäiset vaikuttajanaiset kertoivat, mitkä asiat ovat heidän mielestään eniten muuttaneet naisen elämää sadan vuoden aikana.

Vastauksia tuli ehkäisypillereistä, päiväkodeista ja pitkistä housuista laajempiin abstraktioihin kuten naisten keskinäiseen solidaarisuuteen ja yleiseen tasa-arvokehitykseen, joka on mahdollistanut lainmuutokset. Miksi europarlamentaarikot Sirpa Pietikäinen, Satu Hassi ja Anneli Jäätteenmäki (kaikki eri puolueista) ovat kuitenkin sitä mieltä, että naisten tasa-arvokehitys junnaa yhä paikallaan?

Jäätteenmäki aloittaa työelämästä: EU:ssa hyväksyttiin jo 1975 direktiivi samapalkkaisuudesta sukupuolten välillä, mutta eroa palkoissa on silti noin 18 prosenttia miesten hyväksi – Suomessa vielä enemmän. Poliittista tahtoa ei ole liioin riittänyt siihen, että perhevapaiden kustannuksia jaettaisiin tasa-arvoisemmin naisten ja miesten työnantajien välillä.

Hassi ottaa esiin hyvä veli -verkostot, joita riittää niin talouden kuin politiikankin huipulla, vaikka jäljet pelottavat. Pietikäinen on puolestaan urakoinut Euroopan parlamentille tällä viikolla hyväksytyn mietinnön, jossa vaaditaan tasa-arvoista edustusta parlamentin johtopaikoille, komissaarikandidaateiksi ja muihin EU:n huippuvirkoihin. Hänen mukaansa kaikkialla Euroopassa on yhä paljon tekemistä, että naiset pääsisivät miesten rinnalle.

Tasa-arvoa ajatellaan taas ylihuomenna, kun sen kunniaksi liputetaan jo kuudetta kertaa. Päivä on sinänsä sukupuolineutraali, vaikka ajankohdaksi valittiinkin naisten asemaa kipakasti ajaneen kirjailija Minna Canthin (1844–1897) syntymäpäivä. Hänellekin naisasia oli silti "koko ihmiskunnan kysymys".

Meillä tasa-arvo onkin nähty pitkään asiana, josta on kaikille iloa ja hyötyä. Erityinen tasa-arvolaki huolehtii sukupuolten yhdenvertaisuudesta. Presidenttinä oli nainen kaksitoista vuotta, politiikkaan ja ministereiksi naisia saatiin jo 1900-luvun alussa. Perinteisesti naisvaltaisten hoiva- ja palvelualojen lisäksi monet muutkin alat ovat muuttuneet. Esimerkiksi opettajista, lääkäreistä ja toimittajista on naisia jo suurin osa. Eduskunnassa on 86 naista, ja 19 ministeristä on naisia yhdeksän. Tässä suhteessa ollaan hienosti tasa-arvolain hengessä: se edellyttää, että valtionhallinnon toimielimissä on sekä naisia että miehiä 40 prosenttia.

Suomalaisille naismepeille tämä ei kuitenkaan riitä. Heistä sukupuolikiintiöitä pitäisi laajentaa muuallekin, jotta taloudellinen tasa-arvo toteutuisi ja sukupuolten luutuneet roolit saataisiin murrettua. EU:n tasa-arvokomissaari Viviane Reding on ehdottanut naiskiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin. Pietikäinen, Hassi ja Jäätteenmäki ovat samaa mieltä, samoin kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen tuoreessa Kauppalehti Optio -lehdessä: "Kiintiöiden avulla lainsäätäjä voi viestiä, mikä on yhteiskunnan tahtotila." 1900-luvun alussa ja tasa-arvolakia säädettäessä tällainen tahtotila oli, nyt siihen ei näytä olevan painetta.

Tasa-arvon edistymistä on pidetty automaattisena, mutta suunta voi kääntyä, nopeastikin. Näin kävi jo Yhdysvalloissa, missä joihinkin osavaltioihin on säädetty tiukempia lakeja raskauden keskeytyksestä. Teksasissa abortin saaminen edellyttää vaginan sisäistä ultraäänitutkimusta. Äiti näkee sikiön ja kuulee sydänäänet, minkä jälkeen hänet lähetetään vuorokaudeksi kotiin miettimään, haluaako sittenkään aborttia.

Myös ehkäisyvälineistä on noussut meteliä Yhdysvalloissa, kun on keskusteltu siitä, pitäisikö niiden kuulua julkisen terveydenhuollon piiriin. Ehkäisyä käyttäviä naisia on kutsuttu lutkiksi ja rinnastettu prostituoituihin. Maassa, jossa naisten oikeutta omaan ruumiiseensa on pitkään pidetty itsestään selvänä, tällaiset toimet ja äänet ovat yllättäviä. Ne ovat kuitenkin totta. Tasa-arvon takapakki liittyy nopeisiin muutoksiin maailmassa. Globalisaatio, kriisit ja taloudellinen epävarmuus saavat kansat ja yksilöt kääntymään sisäänpäin, kohti perinteisiä asenteita. Siihen liittyy myös huoli, joka monilla miehillä on omasta tasa-arvostaan.

Jälkimodernissa maailmassa, jossa fyysinen voima on menettänyt merkitystään ja perinteinen teollisuus karkaa toisille mantereille, roolimuutokset koskettavat miehiä jopa syvemmin kuin naisia. Toisaalta myös naiset, etenkin lisääntymisikäiset, kamppailevat koko ajan kasautuvien, ristiriitaisten vaatimusten kanssa. On opiskeltava ja tehtävä ura, hankittava lapsia ja vietettävä niiden kanssa vuosikausia kotona, toteutettava luovaa naiseutta, elettävä ekologisesti. Ei ihme, että kotoilu, perinteet ja downshiftaaminen houkuttavat. Se, mikä naisia myös pelottaa, on väkivalta, niin ruumiillinen kuin sanallinen. Sopivan rajat tuntuvat koko ajan hämärtyvän, kun yhteiskunta erotisoituu ja kaupallistuu.

Pieni gallup tyttäreni ystävien joukossa kertoo, että seitsemästä 22–25-vuotiaasta opiskelijasta vain kolme ilmoitti tuntevansa, että on tasa-arvoinen miesten kanssa. Toiset neljä kertoivat kokeneensa vähättelyä, häirintää tai sen pelkoa sekä työssä että koulussa. Takapakki ei ole mitään uutta; ilmiö on yhtä vanha kuin koko tasa-arvokamppailukin. Viimeksi sitä käsitteli joukko tutkijoita ja kirjailijoita Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven Pimppini on valloillaan -antologiassa, jossa oli kyse naisten kokemasta seksuaalistavasta vallankäytöstä: ahdistelusta, parisuhdeväkivallasta, raiskauksista. Kirjahyllyssäni on samantapaisia kirjoja 1970-luvulta alkaen. Rohkeita ja iloisia tasa-arvon julistuksia ovat aina seuranneet varoitukset siitä, miten helposti saavutetut edut voi menettää. 1990-luvulla, "naisen vuosikymmenellä" huolestuttivat lasikatot ja näkymättömät sukupuolisopimukset, joilla työelämää hierarkisoitiin.

2000-luvulla Liisa Huhta ja Rosa Meriläinen joutuivat julkaisemaan oikein Feministin käsikirjan, jossa muistutettiin tasa-arvon ansoista, ja Anna Kontulakin ihmetteli pamfletissaan, miksi miehet edelleen etsivät naisista heikkoutta eivätkä innostu vahvoista menestyjistä. Taistelu tasa-arvon puolesta ei silti kiinnosta – varsinkaan nuoria naisia.

Yli satavuotiaassa Naisasialiitto Unionissa on 2 440 jäsentä, ja toimintaan osallistuu heistäkin vain pieni osa. "Vuosikokoukseen vaivautuu kourallinen feministejä, joiden keski-ikä on 60–80", Anne Moilanen kirjoitti Tulva-lehdessä viime vuoden lopulla. Heillä tasa-arvon puolustaminen tuntuu olevan luissa. Ja miksei olisi: vanhan naisen luustossa ja tasa-arvossa on molemmissa kyse iäkkäästä mutta valitettavan hauraasta asiasta. Voi olla, että tasa-arvon karikot näkeekin tarkemmin vasta keski-iässä, vuosikymmenten työelämän jälkeen, moniteholaseilla. Onneksi opiskelijatyttöjen gallupissa feministejä oli seitsemästä sentään kuusi.