Tunnen joitakin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Ihan hyvän tai vähintään tavallisen näköisiä. Ei mitään läskejä, vetelehtijöitä, friikkejä tai blondeja. Noilla sinkkunaisilla ei ole säpinää miesrintamalla. Kun katson heitä, minusta tuntuu, että he ovat menettäneet toivonsa miesten suhteen. Jotenkin heistä aistii sellaisen kokemuksen, että se mitä heillä on tarjottavanaan miehille ja mitä miehillä on tarjottavanaan heille, on valovuosien päässä toisistaan. Läheiselle suhteelle olisi tarve, mutta edellytyksiä tuollaisen suhteen syntymiseksi ei ole. Miten tähän on jouduttu?

Parisuhde vaatii sopeutumista, itsensä muokkaamista ja alistumista toisen tahtoon. Vastineena tulee suhde ja sosiaalinen arvonnousu. Nämä tuntemani sinkkunaiset ovat itsenäisiä, tottuneet olemaan itsekseen, saaneet tahtonsa lävitse ja tehneet, kuten itselle parhaiten sopii. Parisuhteessa pitäisi käyttäytyä päinvastoin: Antaa valta toiselle, tehdä mikä kumppania miellyttää ja miten kumppanille sopii. Siinä on sinkkuilun ja parisuhteen välinen kuilu. Voiko tuon kuilun yli ponnistaa?

Ihmiset ja varsinkin naiset kasvatetaan nykyisin itsenäisyyteen ja itsekkyyteen, ei rakastaviksi ja sopeutuviksi ideaalikumppaneiksi. Hinta on maksettava jollain ja tuo hinta on vanhapiikuus. Joillekin vanhapiikuus sopii, useimmille ei. Minä näen lähinnä tragediana sen, että ihmiset kasvavat sellaiseen, malliin, jolla ei voi tulla onnelliseksi kuin nuoruudessa. Itseään voi muokata parisuhdemyönteisemmäksi kypsemmälläkin iällä, mutta se vaatii paljon työtä ja myönnytyksiä. Parisuhdekelvollisuus sopeutumisen osa-alueella ei ole itsestäänselvyys. Siihen pitää kasvaa.