Fresh figures show that 57 per cent choose the single life as they say it is more rewarding.
And they say the figures revealed the failure of Labour’s policies focusing on state handouts and getting mothers into work – rather than the men who can support them.
At present, there is no tax incentive for mothers to marry the fathers of their children. A report into the findings for centre-right think-tank the Centre for Policy Studies said there is growing evidence that ‘lone motherhood is less a result of relationship breakdown, more a lifestyle choice’.
The conclusion runs counter to claims, made by pressure groups for single parents, that women most often become lone mothers because of divorce or separation.
Here's my radical cure for the epidemic of single mothers... pay men to commit to their families
The result of all this was that many women and girls decided they no longer needed their children's fathers to be part of the family unit.
This has given rise to an increasing number of women-only households where fathers have been written out of the family script for three or four generations or more.
The consequences of such family disintegration - as is now indisputable - are in general catastrophic for both individuals and for society.
The War on Oblivion
"Living in a Feminist Male-Hating Matriarchy" (Youtube videoita)
Unemployment Busting The Mating Market?
Hilary Mantel's teen mothers force us to rethink feminism
6 kommenttia:
Onko Henry tai joku muu lukenut tuota "blood brotherhood" kirjaa -mikä sen sanoma oikein on?
Hyvää musiikkia Jack Donovan kuuntelee ainakin -sen lisäksi että kirjoittaa asiaa.
Pari sanaa vielä Anja Snellmanista A2:n ohjelmassa. Anjahan on tehnyt uran miesvihalla, miehisyyden häpäisyllä ja erityisesti levittämällä sosiaalipornoisia käsityksiä miesten väkivaltaisuudesta naisia kohtaan, patriarkaatista ja väkivallasta vallankäyttönä. Standardia feministikamaa siis.
Keskustelu telkkarissa alkoi kuitenkin mennä Anjan kannalta heti ihan väärään suuntaan, koska toimittajat alkoivat puhua naisten väkivaltaisuudesta. Anjan kasvoilta saattoi melkein nähdä, kuinka kiihkeä prosessointi päässä alkaa: "siis hetkinen, väitetäänkö täällä, että naiset ovat yhtä väkivaltaisia ... sehän tarkoittaa, että olen ollut väärässä ... kun olen väittänyt miehiä sioiksi, tarkoittaako tämä, että naisetkin ovat sikoja ... ei se sitä voi tarkoittaa ..." Anja lähtee puolustamaan maailmankuvaansa.
Ensin hän ehdottaa, että naisten väkivaltaisuudesta pitäisi vaieta. Hän ei tietenkään sano sitä suoraan. Ongelma on kuulemma, että kun intetään naisten väkivaltaisuudesta, unohdetaan tärkeämmät kysymykset. Ei puhuta siitä, mikä kulttuurissamme ... ja niin pois päin. Väitteessä olisi jotain järkeä, jos Snellman ja lukemattomat muut eivät olisi vääristäneet suomalaisten käsitystä väkivallan kasvoista lähes tuntemattomiksi. Vääristelijöiden kannalta olisi tietysti hyvä, jo mikään ei muuttuisi. Kaikkien muiden intressinä on oikea ja tarkka kuva.
Sitten Anjan pitää miettiä, miten saisi sanottu, että naiset ovat miesten uhreja. Hän keksii mielestään näppärän tarinan. Hän kertoo, miten hän kirjassaan Pelon maantiede tarkasteli myös naisten väkivaltaisuutta. Kirjan markkinointitilaisuuksissa hän kuulemma kohtasi naisia, jotka esittelivät mukanaan kantamiaan aseita. Anja toivoo, että katsojan mielessä syntyy kuva jatkuvasti miesten väkivaltaa - oikeutetusti - pelkäävistä naisista, joiden täytyy kantaa mitä lie teurastusveitsiä mukanaan. Anja ei kuitenkaan mahda mitään sille, että minun mielessäni ainakin syntyy kuva sekopäisistä naisista, jotka Anjan yllyttäminä suunnitteleva väkivallantekoja miehiä kohtaan.
Lopuksi Anja onkin jo unohtanut koko edeltävän keskustelun. Hän yltyy kunnon feministin tapaan kehumaan niin sanottua Sofin Oksennusta. Sofi puolestaan kunnon feministin tapaan ei ollut kuullutkaan naisten väkivaltaisuudesta vaan tiesi tyypillisen suomalaismiehen siaksi ja kaikkeen syylliseksi. Tämä fakta pitäisi nyt Anjan mielestä tunnustaa. Kaikki edeltävä on ihanasti unohtunut.
Snellman voi tyytyväisenä palata kirjoittamaan tulevaa kirjaansa, jonka keskiössä lienee pikkulapsia verisissä orgioissa tappavat tyypilliset suomalaismiehet.
Itse en ole Anja Kaurasta/Snellmannia lukenut kuin Pelon Maantieteen ja sieltä täältä Sonja O:ta ja ei kirjoittaja minusta nyt mitenkään täysin miesvihamielinen ole, todellakaan. Tosin Pelon Maantieteen luin sen takia kun siinä kuulemma tölväistiin Kristiina Instituuttia ja kyllähän siinä feministit oli ruotsinmalliin tosi vihaisia/hulluja (ai niin leffanki oon muistaakseni nähny).
Pelon maantiede on ihan tyypillistä sekopäistä feministikamaa. Historia ja maailma ovat miesten. Maailma on perkeleen pelottava paikka naiselle, koska miehet ovat väkivaltaisia. Naiset voivat valloittaa maailman väkivallalla. Tai ehkä eivät voi, mutta ajatus on kiihottava ja välillä humoristinenin, kun miehiä pistetään poikki ja pinoon vähintään symbolisesti mutta jonkun verran ihan oikeastikin.
Anja ei vihaa sellaista miestä, joka suostuu mukautumaan Anjan maailmankuvan mukaiseksi harmittomaksi eunukiksi.
Anja on mielestäni muutenkin huono kirjailija, noin niinku ihan esteettisessä mielessä. Lause kulkee jotenkin mutta juoni sitäkin huonommin. Maailmankuva tuottaa uskomatonta ja epäuskottavaa skeidaa.
Aiemmin en tiennyt, että hän on moraaliltaan paska.
Melkoinen tapaus tämä Donovan kyllä on, vaikka välillä kiistatta on hyviä yksittäisiä kirjoituksia.
Lähetä kommentti