Tuomitkaa myös naisten väkivaltaisuus!Naiset syyllistyvät perheväkivaltaan lähes yhtä usein kuin miehet. Tuoreen tutkimuksen mukaan naiset ovat tavoittaneet miehet jopa nyrkillä lyömisen määrässä. Tyypillisin esimerkki aikuisen perheväkivallasta lasta kohtaan on äiti kurittamassa tytärtään. Miksi naista halutaan edelleen tarkastella vain uhrina, kysyy mieskirjan toimittaja Hannu T. Sepponen.
Poliisiammattikorkeakoululla julkistettiin äskettäin laaja Lapsiuhritutkimus. Sen yleissanoma oli lohdullinen sikäli, että lasten kotonaan kohtaama kuritusväkivalta - kuten tukistaminen - on vähentynyt radikaalisti kahdessa vuosikymmenessä.. Lasten ja nuorten maailmassa väkivaltaisuutta esiintyy kaikkiaan yleisimmin ikätovereitten ja sisarusten kesken. Tulos rohkaisee jatkamaan väkivallan vastaista valistustyötä vielä entistä painokkaammin.
Kaikki ei kuitenkaan ole hyvin väkivaltatutkimuksessa.
Tuore selvitys vahvisti Lastensuojelun Keskusliiton tutkimustiedon kahden vuosikymmenen takaa: lapsia kohtelevat kotona väkivaltaisesti useammin äidit kuin isät. Asetelma on entisestään selkiytynyt niin, että jopa perinteisesti miehiseksi ajatellussa väkivallassa - kuten nyrkin käytössä - sukupuolet ovat nykyisin tasoissa. Lievemmän väkivallan kohdalla äidit ovat entuudestaan olleet aggressiivisempia. Henkisen väkivallan, kuten murjotuksen alueella naiset ovat selvästi enemmistössä. Kaikkiaan yli puolet väkivallasta on äitien tekemää.
"Lasten suusta" kuultiin nyt monia muitakin tärkeitä havaintoja. Tytöt havaitsevat kauttaaltaan poikia enemmän erilaista väkivaltaa - kohdistuipa se itseen, sisaruksiin, isään tai äitiin. Kotona lapsiin kohdistuvan väkivallan tyyppitapaus on äidin harjoittama tyttären kurittaminen. Koska tästä on viimeksi puhuttu julkisesti?
Aivan uusi tieto on, että naiset ovat odottamattoman aktiivisia vanhempien keskinäisessä aggressiossa. Kuten useimmat ovat viimeisen kymmenen vuoden ajan väkivaltakeskustelusta ja -kampanjoinnista voineet todeta, naisten väkivalta parisuhteessa on nähty marginaalisena. Useimmiten väitetään, että osuus olisi 10 prosentin luokkaa.
Lähes sensaatiomaista on, että lasten vastauksissa äitien ja isien keskinäinen väkivaltaisuus jakautuukin noin suhteessa 40-60. Tutkijat totesivat tuloksen olevan selkeässä ristiriidassa tähänastisen väkivaltaopin kanssa.
Vaikka kyseessä olikin ensisijaisesti uhritutkimus lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, olisi odottanut, että hätkähdyttävä tulos olisi edes mainittu pääkaupungin valtamediassa.
Vaikeneminen synnyttää epäilyksen ns. tasa-arvokysymyksissä yleisemminkin vallitsevasta ideologisesta vakaumuksesta. Onko kyseessä feminististen silmälasien aiheuttama vakava taittovirhe, kun päteväkin tutkimus ja tosielämän kokonaisuus jää näkemättä. Vai onko kyseessä hivuttamalla edennyt uudentyyppinen itsesensuuri?
Jo aiemmin tänä vuonna tiedotusvälineet melkein poikkeuksetta jättivät kertomatta varusmiehille tehdyn kyselyn tuloksista. Hankkeessa oli kyse vaikuttamisesta nuorten miesten väkivalta-asenteisiin, heidän kun arveltiin olevan ongelman aiheuttajana parisuhteissa. Tutkijat menivät ikäänkuin vahingossa kysymään virallisen opin vastaisesti, olivatko nuoret miehet kokeneet ystävättären taholta väkivaltaa. Miehistä 17 prosenttia vastasi myöntävästi.
Tutkimuksen tekijät itse nostivat kirjoituksessaan Lääkärilehdessä yllättävän sivutuloksen yhdeksi tutkimuksen päähavainnoista, mutta se ei kiinnostanut suomalaista mediakenttää.
Valitettavasti mediapimennys ruokkii yksipuolista keskustelua, päätöksentekoa ja kampanjointia. Niinpä Väestöliiton Kotirauhaa-kampanja, joka alun alkaenkin on valinnut vankan radikaalifeministisen agendan, on juuri alkusyksystä laajentanut sanomansa varusmiesikäisiin nuoriin miehiin Puolustusvoimissa. Lähtökohtana on miesten syyllistäminen, eräänlainen itsestään selvä roisto-olettama, samalla kun kampanjan uhrikuvaston keskushenkilö on nuori nainen.
Yksipuolinen kampanjointi yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa on sitäkin kummallisempaa, kun juuri tuon laitoksen piirissä tehtiin mainittu varusmiestutkimus - ilmeisesti ensimmäinen laaja kysely miesten väkivaltakokemuksista parisuhteessa.
Väestöliiton kohdalla kyse on erikoislaatuisesta valinnasta. Järjestön tehtävänä lienee edesauttaa koko perheen ja kaikkien sen jäsenten hyvinvointia. Huolta pitäisi kantaa esimerkiksi siitä, miksi nuoret miehet hyväksyivät selvästi useammin itseen kohdistuvan puolisoväkivallan kuin naiseen kohdistuvan.
Koulutuksen kuluessa oikeus omaan koskemattomuuteen vahvistui huomattavasti. Kävi myös ilmi, että suomalaisten nuorten miesten asenteet väkivaltaan toista sukupuolta kohtaan olivat kaikkein torjuvimmat: yli 90 prosenttia vastaajista torjui ajatuksen. Hanke toteutettiin kuudessa Euroopan maassa, joukossa Saksa ja Kreikka.
Kampanjajärjestöjen ohella virallinen Suomi on nielaissut kakistelematta "poliittisesti korrektin" väkivaltaopin. Sen mukaisesti muutama vuosi sitten myös sosiaali- ja terveysministeriö ohjeisti neuvoloita seulomaan äitien väkivaltakokemuksia. Ohjeistuksessa kehotettiin lähtökohtaisesti vahvistamaan oletettua uhrikokemusta. Isiltä ei kysytä mitään. Kun varmaksi tiedetään esimerkiksi vauvojen ja lasten väkivaltaisen kohtelun todellinen pääsyyllisyys, ohjeistus lähentelee edesvastuuttomuutta.
Suomessa tarvittaisiin viimeinkin puhdistava keskustelu siitä, miksi pääpaino väkivaltapolitiikassa on ollut naisten uhriaseman todistelussa ja miesvastaisessa kampanjoinnissa.
Suomessakin naisten osuus poliisin kirjaamista törkeistä puolisopahoinpitelyistä on keskimäärin 40, miesten 60 prosenttia. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen turvallisuusselvityksessä vuonna 2003 saatiin sama jakauma, kun kysyttiin huolestuttaako oman puolison väkivaltaisuus. Jo kolmantena samaan suuntaan viittaa nyt tuore lapsiuhritutkimus.
Britannia ja Saksa ovat tuottaneet samansuuntaisia tutkimustuloksia. Ehkä keskustelu naisen väkivaltaisuudesta meilläkin aukeaa, kun viimein saadaan aikaan lähtökohdiltaan arvovapaa kyselytutkimus. Jos silloinkaan.
Ellei keskustelu tästä oikaistu, ajatus uudenlaisesta itsesensuurista tulee yhä uskottavammaksi.
Hannu T. Sepponen