Uhrifeminismiksi tai uhrimaskulismiksi voidaan kutsua sellaisten diskurssien edistämistä, jotka korostavat oman ryhmän jäsenten kärsimystä ja kilpailevan ryhmän syyllisyyttä. Uhrifeminismi ja uhrimaskulismi ovat strategioita, joiden avulla voidaan kamppailla
uhripääomasta tasa-arvopolitiikan kentällä. Niiden avulla voidaan lisätä oman ryhmän uhripääomaa tai devalvoida kilpailevan ryhmän uhripääomaa. Wolfia (1993, 135) seuraten voidaan myös sanoa, että tosiasiallisen tasa-arvon periaatteeseen nojaavat tasa-arvoideologiat tavoittelevat valtaa yrittämällä identifioitua ilman valtaa oleviksi.
Uhrifeminismi voidaan yhdistää erityisesti patriarkaattiteoriaan ja sen sisältämään naisalistuspuheeseen (esim. Wolf 1993; Anttonen 1997). Uhrifeminismi keskittyy siihen, kuinka yhteiskunta kohtelee naisia toisen luokan kansalaisina (second sex) ja kuinka kaikki naisten saavutukset on hankittu noista esteistä huolimatta (Warrell 2000). Wolfin mukaan uhrifeminismi on lista uskomuksia. Se on työkalupakki siirtoja ja asentoja, joita voidaan käyttää instrumentaalisesti ja opportunistisesti. Siihen saattaa liittyä miesten maskuliinisuuden demonisointia tai naisten kokeman väkivallan liioittelua. Uhrifeminismi kehottaa naisia identifioitumaan vallan puutteeseen ja uhrin identiteettiin ja se ignoroi naisten hallussa olevan vallan. Se idealisoi naisia luontaisesti yhteistyökykyisinä, hoivaavina ja rauhaa rakastavina ja projektoi aggressiivisuuden, kilpailullisuuden ja väkivaltaisuuden miehille tai patriarkaatille. Se on seksuaalisesti tuomitseva tai ohjeita antava ja se kääntää kärsimyksen hyveeksi. Naiset kuvataan passiivisina, heikkoina ja aina ja ikuisesti uhreina. Uhrifeminismissä uhrin positio itsessään on vallan ja identiteetin lähde. Wolfin mukaan toinen feminismin pääsuuntaus on valtafeminismi (power feminism). Uhrifeminismi edustaa Wolfille kuitenkin feminismin dominoivaa muotoa, joka hallitsee mediaesityksiä naisliikkeestä. (Wolf 1993, 148–154.)
Sukupuolittuneen väkivallan paradigmaan nojaavissa parisuhdeväkivallan tutkimuksissa, kuten Usko, toivo ja hakkaus (Piispa & Heiskanen 1998), tutkittiin vain naisia uhreina. Farrellin (2000) mukaan paras tapa tuottaa uhritietoa vain naisista onkin jättää alun perin kysymättä miesten uhrikokemuksista. Nainen uhrina nostaa esiin suojeluvaiston meissä kaikissa ja tuottaa erilaisia tapoja naisten auttamiseksi. Se houkuttelee feministejä sivuttamaan miehille empaattiset perspektiivit sen pelon takia, että miesten esittäminen uhreina edustaa uhkaa feminismin valta-asemalle. Kun miehet esitetään syyllisinä ja naiset uhreina, media joutuu tilanteeseen, jossa siitä tulee epäröivä uhrin asemaan asettuvia naisia kuulustellessaan. Siten naisten identifioituminen uhreiksi saa myös median luopumaan tutkivan journalistin roolistaan.
Malmi (2009, 309; ks myös Sommers 1994) esittää, että naistutkimus tuottaa ideologista tietoa naisliikkeen tarpeisiin, jossa naisten asema uhreina korostuu ja joka ei välttämättä täytä tieteellisyyden kriteereitä. Osassa tutkimuksia johtopäätökset naisten huonosta asemasta perustuvat puutteelliseen ja tarkoitushakuisesti tuotettuun tieteelliseen aineistoon. Teoria patriarkaatista luo sosiaalisen kysynnän naisten kärsimyksen liioittelulle, kun taas miesten kärsimys nähdään radikaalifeministien kirjoituksissa merkkinä oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Tuollainen paradigmaattinen lähtökohta johtaa väistämättä siihen johtopäätökseen, että naisia pitäisi suosia positiivisen syrjinnän avulla kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Se on myös johtanut tilanteeseen, jossa suuri osa feministeistä ei edes kykene ymmärtämään, että miehet voivat olla syrjittyjä joillakin elämänalueilla (ks. Holter 2000, 76; 2003).
Vaikka naisten asema on poikkeuksellisen hyvä Suomessa ja muissa hyvinvointivaltioissa, diskurssit naisista alistettuna sukupuolena näyttäytyvät järkevinä, kun niitä ajatellaan feminismin intressien kannalta. Jos naiset käsitetään alistetuksi sukupuoleksi, feministit kykenevät hankkimaan diskursiivisia, moraalisia ja symbolisia resursseja, joiden avulla he kykenevät edistämään naisten kannalta suosiollista lainsäädäntöä ja suosiollista kohtelua hyvinvointivaltion virkamiehiltä kaikissa konteksteissa. Se on sama strategia, jota kaikki intressiryhmät hyvinvointivaltiossa käyttävät parantaakseen asemaansa. Kun ryhmä on saanut monopolisoitua itselleen syrjityn ja alistetun statuksen, se pyrkii todennäköisesti suojelemaan tuota statusta omaisuutenaan turvautumalla manipulaatioon, indoktrinaatioon, vääriteltyihin tilastoihin, yksinkertaistuksiin, lobbaamiseen ja propagandaan. Toisaalta on tärkeää, että ryhmä pyrkii säilyttämään tieteellisen uskottavuutensa. Feministisen liikkeen kannalta tärkeä uskottavuus saavutetaan naistutkimuksen tuottaman tiedon kautta. (Malmi 2009, 256–257.) Zohrabin (2002) mukaan kysymys feministien ja maskulistien välisessä kiistassa on pitkästi siitä, kenellä on oikeus määrittää se, ketkä ovat sorrettuja ja ketkä ovat syyllisiä. Onko feministeillä monopoli määrittää uhrit ja syylliset. Jos on, niin miksi?
Erkki Lampen (2008) arvelee Mies vailla tasa-arvoa -kirjan saaman ivallisen vastaanoton johtuvan uhripääoman hankintaan liittyvästä kamppailusta.
– – syrjitystä asemastaan vakuuttuneet naiset eivät halua luovuttaa tuumaakaan uhriudestaan miehille, edes syrjäytyneimmille. Tämä on jo aikaisemmin ollut nähtävissä esimerkiksi lähisuhdeväkivallasta käytävässä keskustelussa.
Useat erilaiset feministiset ja herrasmiesmäiset diskurssit suosivat naisia ja ne ilmenevät myös virallisissa tasa-arvodiskursseissa, koska vain naiset nähdään syrjittynä sukupuolena. Myös kansainvälisissä teksteissä (EU, YK) naiset nähdään lähes poikkeuksetta syrjittynä sukupuolena. Vaikka suomalaisessa lainsäädännössä positiivinen syrjintä ei olekaan kovin yleistä, voi olla, naisten uhriasemaa käsittelevät diskurssit johtavat naisten systemaattiseen suosintaan tasa-arvon saavuttamiseksi. Maskulistien mielestä se johtaa miesten demonisointiin mediassa, vain naisten suojelemiseen väkivallalta, poikien syrjintään koulussa ja yleiseen miesvihan ylläpitoon yhteiskunnassa. (Malmi 2009, 264.) Koska feministisillä järjestöillä on paljon enemmän symbolista, taloudellista ja poliittista valtaa kuin maskulistisilla järjestöillä, ne kykenevät esittämään naiset syrjittynä ryhmänä, joka ansaitsee huomattavia etuja ja suotuisaa kohtelua hyvinvointivaltiolta. Tässä poliittisessa pelissä maskulistiset järjestöt suljetaan tasa-arvopolitiikan ulkopuolelle, koska julkisten viranhaltijoiden voi olla vaikea ymmärtää, miten dominoiva ja syrjivä sukupuoli voi itse olla syrjitty joillakin elämänalueilla. (Malmi 2009, 179–180.)
Uhrimaskulismi on käänteinen versio uhrifeminismistä. Sen juuret voidaan asettaa sukupuolirooliteoriaan, joka antaa eväät maskuliinisen roolin kustannusten korostamiseen. Varhaisia suomalaisia uhrimaskulistisia diskursseja on esiintynyt Yhdistys 9:n kirjoituksissa ja erityisesti 1980-luvun kurjuustutkimuksissa. Uusi suomalainen maskulistinen miesliike on pyrkinyt hankkimaan uhripääomaa yhä aktiivisemmin ja laajemmalta alueelta. Maskulistinen miesliike on tuonut esille, kuinka huonosti miehillä menee (Kotro & Sepponen 2007), miten naisilla on valtaa (Laasanen 2008) ja miten miehiä syrjitään (Malmi 2009). Mitä huonommalta miesten asema saadaan näyttämään ja mitä enemmän vallassa olevilta naiset saadaan näyttämään, sitä legitiimimpiä maskulistien vaatimuksista tulee. Jos maskulistit onnistuvat pyrkimyksissään, seurauksena saattaa olla feministisen uhripääoman rapautuminen ja tasa-arvopolitiikan legitimiteettikriisi.
Feminististä uhripääomaa devalvoidessaan maskulistit korostavat usein naisten pahoja tapoja, kuten naisten tekemiä rikoksia, fas-lapsia, isyyshuijauksia, vääriä raiskaussyytöksiä tai naisten käytöstä poikien seksuaalisina hyväksikäyttäjinä. Netissä onkin lukuisia noita teemoja korostavia angloamerikkalaisia maskulistisia sivustoja. Maskulistit ovat pyrkineet devalvoimaan feminististä uhripääomaa erityisesti kahden keskeisen kritiikin kautta, jotka ovat kohdistuneet feministisiin (1) väkivaltatutkimuksiin ja (2) palkkatilastoihin. Useat kirjoittajat ovat esittäneet (esim. Straus 1980; Sommers 1994; Fiebert 2005; Sepponen 2007), että feministinen väkivaltatutkimus liioittelee miesten väkivaltaisuutta ja vähättelee naisten väkivaltaisuutta ja alkoholin ja huumeiden osuutta väkivallan syynä. Erityisesti feminististä sukupuolittuneen väkivallan paradigmaa kohtaan on esitetty kritiikkiä . Feministit ja profeministit ovat puolestaan pyrkineet korostamaan naisten suurta osuutta lähisuhdeväkivallan uhreina ja miesten suurta osuutta väkivallan tekijöinä ja vastustaneet miehiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksen rahoitusta . Maskulistinen kritiikki on joka tapauksessa johtanut lisääntyvään tieteelliseen väittelyyn parisuhdeväkivallasta.
Feministien ja maskulistien toinen keskeinen kiistelyn kohde on ollut palkkaero ja sitä käsittelevät tilastot, eli palkkatasa-arvon konstruointi. Feministit korostavat, että naisen euro on vain 80 senttiä ja että se johtuu (tavalla tai toisella) naisiin kohdistuvasta suorasta tai rakenteellisesta syrjinnästä . Maskulistit ovat pyrkineet puolestaan osoittamaan, että naisen euro on oikeasti enemmän. Korkeamäki ja Kyyrä (2007) esittävät, että naisen euro on 96 senttiä, eikä loppukaan ero johdu välttämättä naisten syrjinnästä. Farrellin (2005) mukaan naiset valitsevat sellaisia töitä, jotka ovat mukavampia, turvallisempia; joissa on vähemmän matkustelua, jotka ovat vähemmän tylsiä ja joissa on vähemmän altistumista kosteudelle, kylmyydelle ja muille sääolosuhteiden vaihteluille. Tuollaisista töistä maksetaan vähemmän. Laasanen (2008) esitti kaksoispalkkateorian, jonka mukaan naiset saavat palkkatulojen lisäksi tuloja miehiltä. Laasasen mukaan palkkojen sijasta pitäisikin verrata naisten ja miesten varallisuutta tai kenen hyväksi kulutus ohjautuu. Sumasen (2009) mukaan naiset saavat suunnilleen yhtä suurta palkkaa kuin miehet, jos tehdyt työtunnit otetaan huomioon.
Feministeille ja maskulisteille on tarjolla lukuisia omia näkemyksiä tukevia tutkimuksia. Kamppailussa uhripääomasta palkintona on lopulta se, kumpi osapuoli saa omat diskurssinsa vallitsevaksi käsitykseksi yhteiskunnassa.