Tasa-arvoa käsittelevä puhe voidaan ymmärtää joko yhteiskunnallisen todellisuuden heijastukseksi (objektivismi, realismi) tai ideologiaksi siitä, mitä tasa-arvon tulisi olla. Usein sanotaan, että ”meillä on jo tasa-arvo”. Tuollaiset lauseet pitävät sisällään erilaisia – tiedostettuja ja tiedostamattomia – ideologisia käsityksiä siitä, mitä tasa-arvon tulisi tarkoittaa. Marxilaisvaikutteisesta näkökulmasta voidaan ajatella, että yhteiskunnassa pidetään yllä sellaista ideologiaa, että tasa-arvo on jo saavutettu. Se tuudittaa alistetut ryhmät (naiset) tasa-arvon kuvitelmaan ja estää heitä havaitsemasta rakenteellista syrjintää ja omien toimintamahdollisuuksien kaventamista. (Holli 2002, 12.) Maskulistien näkökulmasta katsottuna tilanne näyttää lähes päinvastaiselta. Maskulistien mukaan yhteiskunnassa ylläpidetään sellaista ideologiaa, jonka mukaan naiset ovat miehiä huonommassa asemassa, vaikka todellisuudessa asia on pikemmin päinvastoin.
Ihmisten tai ihmisryhmien välillä on lukemattomia eroja, jotka voidaan konstruoida monilla eri tavoilla tasa-arvo-ongelmiksi tarkastelijan ideologisesta perspektiivistä riippuen. Tasa-arvoväitteiden esittäjällä tulee olla käsitys siitä (1) minkä ryhmien välillä tasa-arvon tulisi vallita, (2) millä elämänalueilla ryhmien tulisi olla tasa-arvoisia ja (3) mitä tasa-arvon määritelmiä ja periaatteita tulisi soveltaa. Mikä hankalinta, tiede ei kykene kertomaan, miten tasa-arvo tulisi konstruoida ”oikein”. Esimerkiksi feministeillä ja maskulisteilla on hyvin erilainen käsitys siitä, mitkä ovat merkittäviä tasa-arvo-ongelmia.
Sosiaalisena ongelmana on pidetty esimerkiksi asunnottomuutta, jota voidaan tarkastella ”todellisena” ongelmana ainakin siinä mielessä, että ihmisten parissa vallitsee konsensus sen ratkaisua vaativasta ongelmaluonteesta. On kuitenkin hankalampi sanoa, onko miesten naisia suurempi asunnottomuus ”todellinen” tasa-arvo-ongelma, joka pitäisi huomioida tasa-arvopolitiikassa? Maskulistit voivat joka tapauksessa konstruoida väitteen, jonka mukaan miesten suurempi asunnottomuus on tasa-arvo-ongelma, ja vaatia sitä osaksi tasa-arvopolitiikkaa.
Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä tasa-arvo-ongelmia sisältyy traditionaaliseen ydinperheeseen, jossa mies käy töissä ja vaimo on kotiäitinä. Konservatiivit saattaisivat sanoa, että ”ei mitään, niin asian pitääkin olla”. Feministit saattaisivat sanoa, että ydinperheen tasa-arvo-ongelma on kotiäidin taloudellisessa riippuvuudessa miehestä. Maskulistit saattaisivat puolestaan sanoa, että tasa-arvo-ongelma on aviomiehellä, joka joutuu elättäjän roolissaan eristetyksi perheestään. Käsitys traditionaalisen ydinperheen tasa-arvosta tai sen puutteesta voidaan siten konstruoida monilla vaihtoehtoisilla eri tavoilla. Tieteen on hankala sanoa, mikä noista tulkinnoista ”oikea”.
Myös asevelvollisuuden tasa-arvoisuus voidaan tulkita monilla eri tavoilla. Jos armeija ajatellaan (joidenkin feministien tavoin) miesten dominaatiota ylläpitäväksi ”miehisyyden viimeiseksi linnakkeeksi”, sitä voidaan pitää naisten tasa-arvo-ongelmana. Silloin tasa-arvoon päästään takaamalla naisille pääsy armeijaan. Jos taas asevelvollisuutta pidetään maskulistien tavoin vankeuden uhalla ylläpidettynä palkattomana orjatyönä, sitä voidaan pitää miesten tasa-arvo-ongelmana. Toisaalta asevelvollisuus miesten tasa-arvo-ongelmana voidaan ”dekonstruoida” sanomalla, että ”naiset synnyttävät, eikä tasa-arvo-ongelmaa synny kokonaisuus huomioiden."
Suhtautuminen väkivaltaan tasa-arvo-ongelmana riippuu siitä, millaisesta viitekehyksestä käsin väkivaltaa tarkastellaan. Feministien suosiman sukupuolittuneen väkivallan paradigman mukaan miehet käyttävät yhteiskunnassa väkivaltaa dominoidakseen naisia. Väkivalta on siten ensisijaisesta miesten tekemää ja naiset ovat uhreja. Silloin tasa-arvo-ongelmaksi voidaan nimetä naisiin kohdistuva väkivalta. Maskulistit saattavat puolestaan osoittaa, että suurin osa väkivallan uhreista on itse asiassa miehiä. Suuremman uhrilukumäärän perspektiivistä väkivaltaa voidaankin väittää miesten tasa-arvo-ongelmaksi.
Myös ongelmien kausaalisella selityksellä on merkitystä sille, pidetäänkö jotakin asiaa tasa-arvo-ongelmana. Se miten ajattelemme asioista, vaikuttaa siihen, mitä asioille pitäisi tehdä. Voidaan esimerkiksi kysyä, mikä on miesten lyhyemmän eliniän kausaalinen syy? Onko se miesten oma syy, biologinen vääjäämättömyys vai johtuuko se yhteiskunnan miehiä sortavista rakenteista. Jos miesten lyhyempää elinikää pidetään miesten omana syynä, miehille voidaan esittää vaatimus ryhdistäytyä ja muuttaa elintapojaan terveellisemmiksi. Jos syyn ajatellaan olevan biologiassa, niin asialle ei välttämättä edes voida tehdä mitään. Jos sen sijaan miesten lyhyemmän eliniän ajatellaan johtuvan miehille epäedullisista rakenteista, kuten miesten sosiaalistamisesta epäterveelliseen maskuliiniseen rooliin, voidaan esittää uskottavampia vaatimuksia miesten aseman parantamiseksi tasa-arvopolitiikan avulla.
Tutkimuksessa käytetty teoria sukupuolijärjestelmästä määrittää jo etukäteen, miten naisten ja miesten väliset suhteet tulkitaan. Esimerkiksi feministisen patriarkaattiteorian viitekehyksestä katsottuna lähes kaikki sukupuolten väliset suhteet näyttäytyvät naisia alistavilta. Patriarkaattiteoriasta käsin voi olla vaikea edes kuvitella, miten etuoikeutettu ja vallassa oleva sukupuoli voisi olla sorrettu. Maskulistien suosima sukupuolirooliteoria kiinnittää puolestaan huomiota maskuliinisuuden miehille aiheuttamiin kustannuksiin, jotka näyttävät usein feminiinisyyden tuottamia kustannuksia suuremmilta. Sukupuolirooliteorian näkökulmasta katsottuna yhteiskunnassa näyttääkin olevan enemmän miehille kuin naisille epäedullisia rakenteita.
